Köh köh kiitos.

Ajattelinpa aloittaa sanomalla kiitos. Takaraivossa oli tunne, hiljaiselon aikana ihmisen muututtua limaiseksi pahoinvoivaksi möntiksi, että blogi kuivuisi kasaan. Kuitenkin blogia ollaan edelleen eksytty lukemaan, vaikka möntti ei olekaan jaksanut sitä nyt päivittää. Möntti siis köh köh kiittää. Antibioottien voimalla ja pääsiäisen munaretriitiltä palanneena koen voimaantuneeni ja paluu tietokoneen ääreen on tapahtunut. Mistä siis kirjoittaisin?

Sairastamisen myötä on kiteytynyt taas elämän tosiasioita.

Miksi menin naimisiin juuri tämän miehen kanssa?

Tämä mies on turvallinen, tämä mies jaksaa minua, tämä mies on se pala, joka minusta puuttuu. Hän pitää minua kädestä kiinni kun minulla on paha olo, paijaa uneen kun en saa unta. Hän huolehtii minusta, kun minä huolehdin muista. Hän antaa minulle tilaa kun kiukuttelen ja jaksaa ymmärtää mitä oudoimpia puuskia. Hänellä on taipumus saada minut raivon partaalle, mutta myös keinot saada minut (miltein) aina nauramaan. Hän on se kenelle soitan kun jotain kivaa tapahtuu, hän on se kenelle haluan ensimmäisenä kertoa uuden uutisen. Hän on se kehen tukeudun kun asiat menee pieleen tai keneltä aina tiedän saavani tuen.

Niin kiitänpä nyt samaan hengenvetoon myös häntä. Kiitos mies kun jaksat minua ja haluat olla minun kanssa. :D

Panikoidessani avioliiton merkitystä ennen maistraattia löysin sähköpostini uumenista minulle lähetetyn kuvan minusta ja miehestä. Seisomme kuistilla sanomassa hyvästejä lähteville vieraille. Huomioni kiinnittyi kuvassa yhteen asiaan, meidän jalkoihin. Voidaanko me olla enemmän luodut toisillemme? :) And suddenly, that's how I knew he was meant for me.

- dawn

(kuvat: 1 people-equation.com, 2-4 peasandcupcakes.files.wordpress.com, 5 by dawn's relative :D )